KOLUMNI Niin maalaisjärjen käyttö kuin pyyteetön auttaminenkin ovat nykypäivänä suuri harvinaisuus. Toki kanssaihmisiä autetaan, mutta niin surullista kuin se onkin, auttamisesta tehdään usein suuri numero. Jos ei muuta, niin ainakin Facebookissa asiasta rummutetaan suureen ääneen. Ja tietenkin oman kuvan kera.
Vilpitön ja aidosta sydämestä kumpuava auttamisen halu jää usein välinpitämättömyyden ja kiireen jalkoihin. Valitettevasti. Myös ahneus on jyrännyt pyyteettömän toimintamallin katalaan seittiinsä.
Seuraava tositarina on pysäyttävä ja pistää miettimään, mikä saa ihmisen toimimaan vain eurot edellä. Tapahtumat sijoittuvat parintuhannen asukkaan harvaan asuttuun maalaiskuntaan.
Kyseisessä maalaispitäjässä asustelee paljon ikäihmisiä, iso osa omissa kodeissaan. Moni näistä parin kamarin rintamamiestaloista sijaitsee haja-asutusalueella, jopa kymmenien kilometrien päässä kirkonkylältä.
Ja juuri tällaisessa idyllisessä kodissa asuu myös päähenkilömme, lähemmäs 90-vuotias mummo.
Leskimummolla oli ikävuosiin nähden asiat hyvin. Vain huonot jalat toivat mukanaan liikuntarajoitteita, mutta muuten hän pärjäsi omassa kodissaan ilman suurempaa apua. Kiitos tästä menee parin kilometrin päässä olevalle naapurille, joka hoitaa tunnollisesti kaikki ”juoksevat asiat”.
Vain huonot jalat toivat mukanaan liikuntarajoitteita, mutta muuten hän pärjäsi omassa kodissaan ilman suurempaa apua.
Naapuri käy kaupassa ja apteekissa ja tuo postinkin tupaan saakka joka päivä. Kesäisin tämä hyväsydäminen naapuri leikkaa nurmikon ja tekee talvella lumityöt. Polttopuitakin on liiteri täynnä ja kipakkana talvena naapuri pitää myös huolen, että leskimummon talo pysyy tasaisen lämpöisenä.
Ennen koronakurimusta naapurilla oli tapana käyttää mummoa myös kerhoissa, kyläilemässä ja muutaman kerran vuodessa jopa bingossa. Auttaminen on aina ollut ensiluokkaista ja täysin pyyteetöntä. Mutta toki mummo tarjoaa naapurilleen aina kahvit, vastaleivotun pullan kera ja jos tehtävää on paljon, leskimummo keittää ”talonmiehelleen” enemmän kuin mielellään myös potut. Yhteinen ruokailuhetki on samalla myös tehokas vastaisku yksinäisyydelle.
Pahaksi onneksi juuri silloin, kun Suomea ravisutteli sankka lumipyry, myös naapuri oli muutaman yön reissulla poikansa luona. Pyry oli tuprutellut mummon pienen pihatien tukkoon. Siis aivan tukkoon.
Auton mentävä kolo oli saatava kuitenkin auki, sillä seuraavalle aamulle oli sovittuna lääkärireissu ja taksin oli päästävä mahdollisimman lähelle ulkoportaita. Jalat kun eivät nouse kinosten ylitse. Ei edes rollaattorin avustamana.
Talossa oli kuitenkin lapio, joten mummo yritti rollaattoriinsa nojaten itse nostella lumia syrjään. Ei onnistunut. Lumi oli raskasta ja sitä oli paljon. Samalla kun leskimummo mietti, kenet pyytää apuun, kylätiellä tulla kolisteli alan ammattilainen, kunnan väylistä huolehtiva yksityinen linkomies. Tai siis linkohenkilö.
Koska matkaa tielle oli vain muutama metri, keppiä heilauttaen mummo sai traktorin pysäytettyä.
Mies hytin sisällä aukaisi oven ja tiedusteli asiaa. Mummo pyyteli anteeksi ja kysyi, että voisiko linkohenkilö auttaa ja aukaista pihatielle auton mentävän kolon. Käytännössä siis vain auran leveydeltä ja viiden metrin verran. Vielä tässä vaiheessa mummo ajatteli pyytävänsä lumimiestä kahville. Pullakin olisi ollut tuoretta, aamulla leivottua.
Kävihän ne lumihommat auraajalle, mutta vain maksua vastaan. Mies kun sanoi yksikantaan mummolle, että kulunsa ne ovat hänelläkin, mutta satasella siirtyvät lumet syrjään. Hänen mukaansa sosiaalitoimistot ovat erikseen ja hyväntekeväisyys ei kuulunut toimintatapoihin.
Auraaja ei mummon murheista piitannut. Nappasi vain rahat, vetäisi lumet syrjään ja lähti.
Köyhällä leskimummolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua, sillä taksin oli päästävä aamulla pihaan ja mummon lääkäriin.
Mummo haki lompakostaan lääkärireissua, lääkkeitä ja kelataksin omavastuuta varten varatut rahat, maksoi miehelle ja kiitti. Mieli oli kuitenkin todella murheellinen, sillä sata euroa lohkaisi ison siivun pienestä eläkkeestä. Miten mummo pärjäisi seuraavat kolme viikkoa, kun kaupassakin pitäisi käydä. Ja laskujakin olisi maksettava.
Auraaja ei mummon murheista piitannut. Nappasi vain rahat, vetäisi lumet syrjään ja lähti. Aikaa ”urakointiin” kului vain noin minuutin verran.
Pienen eläkkeen varassa olevan leskimummon pelastavaksi enkeliksi osoittautui jälleen kerran tämä hyväsydäminen naapuri. Hän antoi omistaan, niin rahaa kuin ruokaakin. Ja ehtona oli, että mummo unohtaa samantien takaisin maksut.
Naapurukset sopivat keskenään, että rahat voisivat olla vaikka etumaksua tulevan kesän veneen lainasta ja jos mummo niin tahtoo, niin naapuri nauttisi mielellään jatkossakin uunituoreista lämpimäisistä.
Anne Anttila
Kirjoittaja on Päivän Lehden vakituinen avustaja ja nykypäivän elämänmenoa hämmästelevä toimittaja.
Lue myös: Muista nämä vinkit lumitöissä – säilytä naapurisopu ja kolaa lumikasat omalle tontille
Kommentoi Facebookissa