SUOMI 100 Olohuoneen seinällä on komea valokuva kuudesta nuoresta sotilaasta, veljeksistä, joista vain veljessarjan nuorimmaisiin kuulunut Kauko Aho-Mantila, 93, on ainoana elossa.
– Tuvassa pyöri vielä kaksi tyttöäkin, joten lapsuuden kodissani oli kaiken kaikkiaan kahdeksan lasta. Isä lähti muutamaksi vuodeksi Amerikkaan taaloja tienaamaan. Hän työskenteli nikkelikaivoksessa ja elätti meidät valtameren takaa. Tienestit olivat sen verran hyviä, että Amerikan ansiosta pystyimme ostamaan tilan ja luomaan tätä kautta myös hyvän toimeentulon, veteraani Aho-Mantila taustoittaa.
Ilmajoella varttunut Kauko Aho-Mantila sanoo saaneensa hyvän ja isänmaallisen kotikasvatuksen.
– Liityin jo seitsemänvuotiaana sotilaspoikiin. Koulutus ja yleiset toimintatavat olivat hyvin lähellä normaalia asepalvelusta, joten armeijaan lähtö ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia.
Kauko Aho-Mantila oli rintamapalvelukseen astuessaan vuoden -41 helmikuussa vasta 18-vuotias.
– Olin nuori, mutta mielestäni kohtalaisen kokenut. Pidin sotilaspoikataustaani erittäin arvokkaana koulutusmuotona. En osannut pelätä. En edes siinä vaiheessa, kun hyppäsimme härkävaunuista kuorma-auton lavalle ja lähdimme siirtymään kohti Kannasta.
Aseen sijasta lapio
Aho-Mantila muistaa edelleen autonlavalla vallinneen hiljaisuuden. Kukaan ei puhunut mitään.
– Kuuntelimme vain voimistuvaa tykkien jyminää. Mielessä liikkui monenlaiset ajatukset, mutta kukaan ei paljastunut kuitenkaan tuntemuksiaan.
Vasta perille päästyään nuorille täydennysmiehille valkeni totuus. Niin myös Kauko Aho-Mantilalle.
– Saimme aseen sijaan lapion ja käskyn ryhtyä kaivamaan korsuja. Helpotus oli pieni, muttei lopullinen. Olimme etulinjan tuntumassa, joten vihollisen läsnäolo oli kuitenkin koko ajan aistittavissa.
Vain muutama päivä saapumisensa jälkeen täydennysmies sai tulikasteensa. Kello oli puolenpäivän tienoilla, ja miehet odottelivat soppakuskin saapumista.
– Istuin kiven päällä, kun kuulin outoa jylinää. Samalla tuli hälytys ja ehdin juuri nousta ylös, kun viereen jysähti kranaatti. Ryömin syvemmälle metsään ja painauduin näreikön suojiin. Keskitys oli raju. Tunsin vain, kuinka maa järähteli ja hiekka kirnusi ympärillä, Ilmajoen veteraani kuvailee.
Kaikkien ihmeeksi keskitys ei vaatinut kaatuneita. Ei edes haavoittuneita.
– Suuren hämmennyksen vallassa palasimme takaisin korsutyömaan äärelle ja jatkoimme muonamiehen saapumisen odottamista. Ruokatauko venyi pitkälle iltapäivään, mutta onneksi sentään henki säilyi.
”Katsoin vihollista silmiin”
Sotaveteraani Kauko Aho-Mantila sanoo kohdanneensa myös vihollisen hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa.
– Olin saanut lapiohommat päätökseen, kun lähdin hieman jaloittelemaan. Asetoverit varoittelivat vihollisesta, mutta lupasin pysyä näköetäisyydellä.
Kauko käveli muutaman sadan metrin päässä olevalle pellon reunalle ja oli palaamassa takaisin, kun hän näki puiden takaa erikoisen heijastuman.
– Käännyin katsomaan ja samalla sieltä ilmestyi kuin tyhjästä vihollisen maataistelukone.
Aho-Mantila sanoo säikähtäneensä ja hypänneensä lähimpään ojaan.
– Kone kaartoi eteeni ja odotin, että kohta napsahtaa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Kone pyöri vain ympärilläni ja tuli niin lähelle, että katsoimme lentäjän kanssa toisiamme silmiin. Tuijotimme vain hetken toisiamme ja vihollinen kaartoi tiehensä. Hieman horjuvin askelin palasin takaisin tukikohtaani ja kiitin itseäni siitä, ettei minulla ollut asetta mukana. Aseettomuus oli minun pelastukseni.
Eri puolilla Kannasta, kuten Metsäpirtillä ja Rautun suunnalla palvellut Kauko Aho-Mantila sanoo täydennysmiesten olleen rintaman juoksupoikia.
– Meitä liikuteltiin tarpeen mukaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna osa tehtävistä oli helppoudestaan huolimatta kuitenkin vaarallisia.
Nuorella pojalla pettivät hermot
Yksi vaarallisimmista oli Aho-Mantilan mukaan muonan kuljettaminen tykistön tulenjohtoon.
– Tulenjohto sijaitsi etulinjassa ja noin neljän kilometrin päässä tukikohdasta. Täytin 20 litran kantopakkirepun, otin pyörän ja kiväärin ja lähdin pimeän turvin polkemaan kohti määränpäätä. Kantamus oli raskas ja reitti huono, joten matkanteko oli todella hidasta. Päällimmäisenä oli pelko vihollispartioon törmäämisestä.
Sopan kuljettaminen päätyi kuitenkin onnekkaasti ja tämän reissun jälkeen täydennysmies Aho-Mantilaa pyydettiin myös kuorma-autonkuljettajan apupojaksi.
– Ensimmäinen tehtäväni oli naamioida ammuksia ja miehistöä kuljettaneet kuorma-autot. Kaadoin pajupuskia ja naulasin ne kiinni puulavojen kylkeen. Tämän jälkeen hyppäsin lavalle ja sain ohjeet napauttaa kattoon, jos reitin varrella näkyy epämääräistä liikettä. Onneksi ei näkynyt, Ilmajoen veteraani muistelee.
Välillä täydennysmies Aho-Mantila siirtyi auton lavalta polulle ja näytti kuljettajalle valoa. Usein liikuttiin yöllä ja silloin ei sopinut pitää autossa valoja. Kerran apumies Aho-Mantila joutui todistamaan ikävää murhenäytelmää.
– Kuljetimme yömyöhään miehiä ja yhtäkkiä yksi näistä nuorista pojista pudottautui vauhdissa kyydistä ja kuoli. Hänellä pettivät hermot.
Painiva maanviljelijä
Eri puolilla rintamaa toimineet täydennysmiehet joutuivat Kauko Aho-Mantilan mukaan pärjäämään usein astetta huonommissa olosuhteissa. Nälkä oli usein niin kova, että pojat keittivät velliä jopa paleltuneista perunoista.
– Sulatimme lumesta vettä ja pistimme pakin kiehumaan kamiinan päälle. Lämpimän veden joukkoon ei ollut muuta lisättävää kuin kasa paleltuneita ja osittain jopa mädäntyneitä perunoita. Sitä kuitenkin syötiin, kun muutakaan ei ollut.
Siviiliin Kauko Aho-Mantila pääsi vuoden 1944 lokakuussa.
– Emäntä löytyi läheltä ja naimisiin mentiin vuonna 1951. Lapsia siunaantui neljä ja elämäntyöni olen tehnyt puukauppoja tekevänä maanviljelijänä.
Kauko Aho-Mantila tunnettiin kotipitäjässään myös taitavana painijana.
– Paini vaihtui kuitenkin olkapäävamman takia päätoimiseen kuorolauluun sekä sotaveteraanitoimintaan. Harrastukseni ovat olleet aina hyvin kasvatuksellisia.
Yhdeksän vuotta sitten Kauko Aho-Mantila jäi leskeksi. Hän oli viimeisen vuoden ajan vaimonsa omaishoitajana.
– Elämän oli jatkuttava, vaikka ensimmäiset vuodet tuntuivatkin ylitsepääsemättömän raskailta. Ikävä on edelleen kova. Meillä oli hyvä ja rakkauden täyteinen avioliitto. Tunnen myös suurta kiitollisuutta siitä, että minulla on ihanat ja huolehtivaiset lapset. Heidän ansiostaan voin edelleen asua omassa kodissani.
Kommentoi Facebookissa