ELÄMÄNTARINA Raahelainen Hanna Mathlin, 41, tarjoaa tulijalle itse valmistamaansa kääretorttua. Hän harrastaa taikinaterapiaa.
– Leipoessa unohtuvat arjen murheet ja tuovat päivään muutenkin mukavaa vaihtelua. Olotila on välillä hyvinkin yksinäinen, sillä liikuntarajoitteinen ei ole aina ykkösvaihtoehto illanistujaisiin eikä muihinkaan sosiaalisiin tapahtumiin, Hanna luonnehtii.
Hanna joutuu käyttämään liikkumiseensa pyörätuolia, sillä jalkojen lihasheikkous sekä tasapainovaikeudet rajoittavat kävelyn lähes olemattomiin.
– Hyvänä päivänä voin liikkua rollaattorin avulla ja parhaimmillani pystyn kävelemään jopa 20 metriä. Mutta, valitettavasti tällaiset päivät ovat hyvin harvassa.
Haaveena poliisin ammatti
Hanna Mathlin sairastui MS-tautiin 25-vuotiaana. Elämä oli kaikin puolin mallillaan.
– Työskentelin poliisivartijana ja tulevaisuuden askelmerkit olivat muutenkin selkeät. Halusin poliisiksi ja etenin unelmissani jopa poliisikoulun pääsykokeisiin saakka. Elämä päätti kuitenkin toisin. Vaikka kunto oli kova ja suunnitelmat raudanlujat, niin sairaus vei kuitenkin voiton.
Hannan kohdalla diagnoosi MS-sairaudesta tehtiin heti.
– Väsymys, tasapainohäiriöt sekä jalkojen kireys olivat sitä luokkaa, että jouduin lähes saman tien pyörätuoliin. Se oli kova isku minunlaiselleni vauhtinaiselle ja kuntosalien suurkuluttajalle.
Vaikka arjen rakentaminen meni täysin uusiksi, niin Hanna ei jäänyt kuitenkaan rypemään muutosten aallokossa. Tahtonaisen luonne pelasti pahimmalta.
– Räpiköin aikani, mutta kun muuta vaihtoehtoa ei ollut, niin aloitin pitkän tien kohti sopeutumista. Tottakai elämässä on edelleen aallon pohjia, mutta sieltä on vain yksi tie ja se on ylöspäin.
Ystäväpiiri muuttui
Hanna puhuu sairaudestaan ja sen tuomista muutoksista hyvin avoimesti.
– En peittele enkä häpeä nykyistä peilikuvaani. Olen edelleen se sama Hanna, vaikka liikkeet ovat verkkaiset ja alla on pyörätuoli. Valitettavasti kaikki eivät ajattele samalla tavalla.
Sairastumisen seurauksena ystäväpiiri muuttui ja sen seurauksena myös sosiaalinen verkostoni kapeni.
– Kutsut kaveritapaamisiin harvenivat ja en ollut listan ykkösenä enkä edes kakkosena, kun porukka suunnitteli yhteistä mökkiviikonloppua. Rehellisesti sanottuna pyörätuoli erotti minut monista kavereista, Hanna harmittelee.
Vaikka ystäväpiirissä tapahtuikin isoja muutoksia, niin Hanna ei jäänyt myöskään tämän asian kohdalla niin sanotusti vatuloimaan.
– Jyvät erottuivat akanoista ja hyvä niin. Ne jotka jäivät rinnalle, ovat siinä edelleen. Niitä ei ole paljon, mutta laatu korvaa määrän.
Sairauden seurauksena karikoituneet ystävyyssuhteet ovat avanneet Hannan silmät näkemään asioita myös huomispäivää pidemmälle.
– Kun elämä pysähtyy, niin arvomaailmassakin tapahtuu suuria muutoksia. En näe elämässä enää vain tiettyjä värejä, vaan hurjasti erilaisia sävyjä. Tämä pätee myös ihmissuhteissa.
Menokalenteri tyhjeni
Hanna kertoo olleensa ennen sairastumistaan hyvin liikunnallinen ja menevä nainen.
– Viihdyin lenkkipolulla ja punttisalilla. Olin kova tyttö haastamaan itseni, sillä kilpailuvietti ei ollut aivan pienimmästä päästä, Hanna muistelee naureskellen.
Menevät harrastukset näkyivät luonnollisesti myös tavallisessa arjessa.
– Olin sosiaalisesti hyvin aktiivinen ja aktivoitunut. Tykkäsin mennä ja tulla, joten olin omalla tavallani tietynlainen ikiliikkuja. Viikkopäivyrissäni ei ollut liiemmälti tyhjiä sivuja.
Sairastumisen myötä Hannan kalenteri kuitenkin tyhjeni rutiineista ja tilalle tuli merkintöjä yksinäisyydestä.
– Onneksi minulla on aina ollut ihana ydinperhe; vanhemmat ja sisarukset. Heidän ansiostaan arki on kantanut vaikeinakin hetkinä, Hanna kiittelee vuolaasti.
Vaikka perheensä ansiosta Hanna ei ole yksin, niin yksinäisyys on entiselle poliisivartijalle kuitenkin tuttu tunne.
– Onneksi se ei ole kuitenkaan pysyvä olotila. Kiitos tästä kuuluu ennen kaikkea Facebookille. Teknologia on avannut leveät ovet sosiaaliselle kanssakäymiselle.
Kasvotonta ystävyyttä
Erityisesti Facebookista on tullut Hannalle tärkeä linkki ulkomaailmaan.
– Se on hyvä kaveri ja parhaimpia iltaystäviäni. Facebookin kautta olen löytänyt uusia tuttavuuksia ja jopa hyviä ystäviä. On ihanaa vaihtaa ajatuksia ja sanoa vaikka ”heippa”. Yhdestäkin nätistä sanasta tulee valtavan hyvä mieli.
Virtuaalinen kanssakäyminen voi olla Hannan mukaan hyvinkin syvällistä.
– Niin sanotusti kasvottomina voimme keskustella vaikeistakin asioista ja pukea tunteet sanoiksi pelkäämättä sitä, mitä toinen ajattelee. Facebook-kaverit eivät tietoisesti syrji eivätkä laita ketään lokeroon. Pyrimme siihen, että olemme kaikki tasavertaisia ja hyväksyttyjä.
Hanna kehuu Facebookia myös verrattomaksi vertaistuen välittäjäksi. Se voi olla joko yksilöllistä tai ryhmässä tapahtuvaa.
– Meillä on esimerkiksi oma MS-ryhmä, joka on osoittautunut todelliseksi hyvän mielen pankiksi. Toiminta on hyvin vuorovaikutteista. Yhtenä päivänä tsempataan muita ja toisena haetaan valoa omiin ajatuksiin.
Vaikka Facebook on tarjonnut Hannalle tähän saakka varsin hyviä kokemuksia, niin entinen turva-alan ammattilainen tunnistaa myös verkon riskit.
– Virtuaalimaailmassa kaikki on mahdollista, joten varovaisuus, pieni salamyhkäisyys sekä maalaisjärjen käyttö ovat tässäkin lajissa suureksi eduksi. Kaikkea ei pidä laulaa kuin sydänystävälleen, sillä myös Facebookissa voi saada nenilleen. Onneksi kuitenkin vain henkisesti, mutta sanat satuttavat usein pahemmin kuin fyysinen isku.
Katse rajoitteiden sisälle
Hanna ei peittele myöskään sitä tosiasiaa, että Facebookista on tullut vuosien saatossa hyvä toveri ja puolikoukuttava harrastus.
– En kuitenkaan elä naamakirjassa enkä naamakirjasta. Se on ihana ja tärkeä ajanviete ja ennen kaikkea sen takia, että sieltä on löytynyt hyviä juttukavereita. Mutta, elämää on myös Facebookin ulkopuolella ja vieläpä oikein mukavaa sellaista.
Hanna sanoo löytäneensä sosiaalisen median rinnalle myös liikunnan.
– MS-tauti on hyvin aaltoilevaa, joten kunnosta riippuen pyrin käymään kuntosalilla. Lisäksi olen innostunut omatoimiliikuntaan luokiteltavasta katukelaamisesta, mutta tätä voi harjoittaa vain kesäkeleillä. Innostuksen lähteenäni toimii ratakelaaja Leo-Pekka Tähti. Hän on esimerkki ihmisestä, joka ei anna rajoitteiden vaikuttaa myöskään saavutuksiinsa.
Tulevaisuuteen Hanna suhtautuu rohkean määrätietoisesti. Elämässä on mentävä eteenpäin ja tärkeintä ei ole vauhti, vaan tavoite.
– Henkilökohtaisesti kuulun myös niihin, jotka eivät jämähdä vaikeuksienkaan keskellä paikalleen. Haluan mennä ja kohdata ihmisiä. Siitäkin huolimatta, vaikka halu kohtaamiseen ei ole aina molemminpuolista. Unelmista suurin on kuitenkin löytää rinnalle ihmisiä, jotka eivät katso rajoitteita vaan näkevät myös rajoitteiden sisälle.
Lue myös: Liikuntarajoitteinen Satu toimii äitinsä omaishoitajana – ”Nyt on minun vuoroni auttaa mammaa”
Kommentoi Facebookissa