HIIHTO Vuosi 2001 lienee suomalaisen huippu-urheiluhistorian synkin. Kuuden suomalaishiihtäjän dopingkäry Lahden MM-kisoissa jää suomalaisten kollektiiviseen muistiin ikiajoiksi.
Rehellinen Lapin mies Jari Isometsä, tönkköenglantia lehdistötilaisuudessa mongertanut punaposkinen Paavo M. Petäjä sekä amatöörien puuhastelusta viimeisessä lehdistötilaisuudessa sopertanut Kari-Pekka Kyrö menivät Pulttibois/Putous-huumorin puolelle. Tapauksen todellinen traagisuus räjähti kansakunnan silmille vasta 2011, kun olympiavoittaja ja maailmanmestari Mika Myllylä menehtyi 41-vuotiaana.
Myllylä, suomalaisen hiihdon kirkkain tähti, tunnusti rehellisesti käyttäneensä kiellettyjä aineita. Tunnustuksen antoi myöhemmin myös Janne Immonen. Harri Kirvesniemi, Milla Jauho, Virpi Kuitunen (nykyinen Sarasvuo) ja Jari Isometsä ovat kiistäneet käyttäneensä dopingia.
Lahdessa suomalaiset kärähtivät Hemohes-nimisestä aineesta. Puheet amatöörien puuhastelusta olivat totta, koska Suomen maajoukkueessa ei älytty tarkastaa, että Hemohes oli juuri ennen Lahden MM-kisoja joutunut kiellettyjen aineiden listalle.
Todellisuudessa Hemohesilla pyrittiin peittelemään punasolutuotantoa kiihdyttävän hormonin EPO:n eli erytropoietiinin käyttöä. Lahden MM-kisoissa EPO-testit eivät olleet vielä riittävällä tasolla, joten suomalaiset olisivat selvinneet kuin koirat veräjästä, mikäli Hemohesin kanssa ei olisi mokattu.
Kestävyysurheilussa veritankkauksia oli hyödynnetty jo 1960-luvulta lähtien. Veridoping kiellettiin kansainvälisessä urheilussa 1985, mutta kielto ei suinkaan lopettanut verimanipulointia. Urheilussa pyöri 1980-luvulla yhä enemmän rahaa ja dopingin käyttäjät olivat kaukana testaajia edellä.
Pyöräilyssä suosiota saavuttaneen EPO:n käyttö yleistyi maastohiihdossa 1980-90 -lukujen vaihteessa. Suomalaiset päättivät aloittaa EPO:n käytön 1993, kun Falunin MM-kisoissa tajuttiin kansainvälisen kärjen karanneen kauaksi.
Juttuvinkki: Marja-Liisa Kirvesniemi oli ”someraivon” kohde jo kauan ennen someaikaa
EPO:n avulla pystyi saavuttamaan maastohiihdossa ainakin parin minuutin kilpailuedun. Antidopingväki ymmärsi kyllä, että jotain oli tekeillä, mutta kunnollisia EPO-testejä ei saatu aikaiseksi. Kansainvälinen Hiihtoliitto varmasti pelkäsi maineensa puolesta, eikä siksi halunnut erityisemmin auttaa asiassa.
Kunnollisia tutkimuksia 1990-luvun maastohiihtohuippujen menestysten taustoista ei ole tehty. Paljastukset olisivat todennäköisesti todella rajuja. Synkissä arvioissa epäillään, ettei yksikään 1990-luvun arvokisojen maastohiihtomitalisti olisi saavuttanut mitaliaan ilman EPOa.
Salt Lake Cityn 2002 olympialaisissa jonkinlaisia uskottavia testejä oli jo käytössä. Käry kävi esimerkiksi Espanjaa edustaneelle saksalaiselle Johan Mühleggille, espanjalaisittain Juanitolle, joka oli voittanut Salt Lake Cityssa kolme kultamitalia, mutta menetti ne kärynsä seurauksena.
Suomen hiihdossa käryt eivät päättyneet Lahteen. Kaisa Varis vältti käryn Lahdessa, mutta kärähti EPO:sta Val di Fiemmen MM-kisoissa 2003. Vuonna 2008 Varis kärähti EPO:n käytöstä vielä ampumahiihtäjänä.
Varis kävi kahden kärynsä jälkeen vielä tv-haastattelussa. Hän ei vaikuttanut katuvaiselta.
Maastohiihdossa käytetään yhä veridopingia. Vuoden 2019 MM-kisoissa keskinkertaisia hiihtäjiä kärähti kisakylässä veritankkauksista itse teossa.
Asiantuntija-arvioissa on todettu, ettei EPO:n käytöllä voisi saavuttaa enää merkittävää kilpailuetua. Testit ovat niin tiukat, ettei EPO:n käyttö olisi kannattavaa, koska käry kävisi helposti.
Spekuloinneille on tietysti aina varaa. Maastohiihdon ylivoimainen ykkönen Therese Johaug kärähti 2016 huulirasvasta. Norjassa selitys uskotaan ja maassa vannotaan yhä maan puhtaan urheilun historian nimeen.
Suomessa illuusiot särkyivät 2001. Iivo Niskanen ja Krista Pärmäkoski ovat sittemmin palauttaneet maastohiihdon uskottavuutta. Niskanen on myös tehnyt kunniaa Mika Myllylälle.
Niskasen kunnianpalautustoimet idolilleen ovat sinänsä oikeutettuja. Suomihan seurasi 1990-luvulla vain muiden suurten hiihtomaiden esimerkkiä, kun menestyminen puhtain keinoin ei ollut silloin mahdollista.
Myllylä käytti kiellettyjä aineita, koska muutkin huiput käyttivät. Hän jäi kiinni, eikä kestänyt totuuden paljastumista. Hän oli liian herkkä.
Moni 1990-luvun hiihtomenestyjä on kotimaassaan tänä päivänä kansallissankari. Sinivalkoinen Valhe -dokumenttielokuvassa haastattelun äkillisesti keskeyttävä Manuela Di Centa esimerkiksi valittiin Italian parlamenttiin.
Myllylänkin elämä olisi varmasti ollut parempaa, jos hän ei olisi jäänyt kiinni.
Teksti Otto Palojärvi
Lue myös: Kaisa Mäkäräinen lopetti uransa – suomalainen ampumahiihto romahti
Kommentoi Facebookissa