KAIVOSKYLÄ Lampinsaaren kaivoskylään johtava tie on kaunis ja hiljainen. Vain muutama ystävällisesti kättään nostava pyöräilijä rikkoo rauhallisuuden.
Vielä 30 vuotta sitten tilanne oli kuitenkin toinen. Kylää halkova koivukuja oli täynnä tulijoita ja menijöitä. Toiset taittoivat matkaansa autoilla, toiset kävellen tai polkupyörällä. Olipa joukossa muutama mopedimieskin tai -nainen.
Heillä kaikilla oli kuitenkin yhteinen suunta ja päämäärä; Outokumpu Oy:n sinkkikaivos. Parhaimmillaan kaivoksesta sai leipänsä yli 500 työntekijää ja kaivoskylän väkiluku oli ruuhkavuosina lähes 1 200.
Vihannin Lampinsaari tunnettiin Outokummun mahdollistamasta omavaraisuudestaan ja kylästä, joka oli sopivalla tavalla sisäänlämpiävä. Lampinsaari eli elämäänsä itsenäisenä, kuten valtio valtiossa ja kylä kirkonkylän sisällä.
Vaikka Outokummun rakentama itsehallinto ajan myötä murentui, niin yhä edelleen kuuluisan mainarikylän pelisäännöistä päättävät kyläläiset itse.
– Näin on ollut ja näin tulee olemaan. Olemme alusta saakka näyttäytyneet ulospäin hieman erikoisena kylänä. Persoonallisesta leimasta on ollut sekä hyötyä että haittaa, mutta ilman sitä emme olisi selviytyneet, kyläaktiivi Maija Isokääntä luonnehtii hymyillen.
Kylä keskelle suota
Lampinsaaren kaivoskylällä on vaiherikas ja hyvin värikylläinen historia. Itse kaivoskylähanke sai alkunsa kansangeologi Aate Lumiahon enneunista ja tarkkasilmäisyydestä. Vihannin mies oli jo vuosia potkiskellut kiviä, kunnes vuoden 1941 huhtikuussa Lumiaho löysi kaivoa puhdistaessaan sen pohjalta kirkkaita, rikkikaasua sisältäviä lohkareita.
Näytteet mies lähetti kymmenen kilon naulalaatikossa Geologiselle tutkimuslaitokselle, mutta kiinnostuksesta huolimatta jatkotoimenpiteet saivat odottaa sodan loppumista. Lumiahon lähettämät näytteet osoittautuivat kuitenkin onnenpotkuksi ja tästä onnenkantamoisesta otti kopin myös Outokumpu Oy.
Vuonna 1952 hyllyvän suon keskelle ryhdyttiin rakentamaan Lampinsaaren kaivoskylää. Keskelle ei mitään taituroitiin ennätysajassa rautatie, vedettiin puhelinlinjat ja rakennettiin ensimmäiset asunnot sekä 86 metriä korkea kaivostorni. Malmintuotanto päästiin aloittamaan jo vuoden 1954 syksyllä.
Heimojen yhdistyminen
Kun maanalainen työmaa, jykevät tehdasrakennukset ja kauniisti rakennettu tuhannen asukkaan kylä palveluineen ja mukavuuksineen oli valmis, saapui väki kylään eri puolilta Suomea.
– Se oli hieno heimojen sekoitus. Kaivoskylää asutettiin lähes samaan malliin, kuin aikoinaan Amerikan kultakaivoskaupunkeja. Murre, kulttuuri ja tavat poikkesivat, mutta henki oli sama. Ajan myötä eroavaisuudet sulivat ja löivät sopivalla tavalla tuttavuuden kättä. Pian huomasimme olevamme samaa joukkoa, Lampinsaaren kaivoskyläläisiä, Maija Isokääntä tietää kertoa.
Maija on yksi niistä harvoista, jotka eivät ole edes harkinneet muuttoa muualle.
– Miksi? Tämä on minun kotini. Olen kasvattanut 45 vuodessa syvät juuret kaivoskylän maaperään. Niitä eivät ole katkaisseet kaivostoiminnan loppuminen eikä kylää ravistellut epäonni. Sanoin aikoinaan, että paljon pitää tapahtua, että tämä emäntä pakkaa tavaransa, Maija-rouva kertoo naureskellen.
Entisenä kyläpäällikkönä Maija Isokääntä on oppinut peilaamaan kylää niin sanotusti molemmin puolin tornia. Elämä Outokummun rakentamassa kylässä oli myös elämää outokumpulaisena.
– Kylä oli jokaista valotolppaa myöten yhtiön. Vain kauppiaita, opettajia sekä postin ja pankin henkilökuntaa lukuun ottamatta kaikki olivat saman isännän palveluksessa.
Suomiversio Peyton Placesta
Maijan mukaan Lampinsaari oli erinomainen suomiversio 1960-luvulla televisiossa pyörineestä amerikkalaissarjasta Peyton Place.
– Kyllä. Kaivoskylä oli suljettu ja sopivasti sisäänlämpiävä, mutta kuitenkin turvallinen ja hyvin hoidettu. Kylän asiat pyörivät kuten Peyton Placessakin pientä piiriä, mutta hyvässä johdossa.
Maija muistelee hymyssä suin myös omaa ”tulikastettaan” lampinsaarelaisten joukkoon. Vielä 70-luvulla kaivoskylässä vallitsi tarkkaan säädelty kastijako. Tämä näkyi ensisijaisesti siinä, että herrat ja duunarit asuivat eri puolilla kyliä.
– Sama kastijako korostui myös harrastuksissa, sillä esimerkiksi englannin piiri ei ollut tarkoitettu työläisten vaimoille. Tullista tulleelle mainarin muijalle tämä oli kuitenkin pienoinen kulttuurishokki, mutta samalla kuitenkin lievä ärsyke muuttaa totuttuja tapoja. Niinpä sekoitin pakkaa ja menin kylmänviileästi rouvien sekaan englannin piiriin, Maija paljastaa naureskellen.
Rohkea rajojen rikkominen tuotti kuitenkin tulosta, sillä pikkuhiljaa kastijaot hälvenivät ja työmiehen vaimojen järjestämissä tupailloissa istui iloinen joukko myös kaivospomojen rouvia. Kun kastijako saatiin murrettua, syntyi kylään mukava ja vilpitön yhteishenki.
– Kaikista kodeista, korujen määrään katsomatta, johtivat jäljet Naistenkerholle. Siellä istuttiin, kudottiin ja puhuttiin mieli kevyeksi. Samaa veljellisyyttä harrastivat myös miehet, jotka kokoontuivat omien juttujensa pariin omaan puuhamaahansa, moottorikerholle.
Työmaaromantiikkaa
Lampinsaaren kaivoskylä rakennettiin Maija Isokäännän mukaan asukkaita ajatellen. Kylään rakennettiin talot perheille, pariskunnille ja poikamiehillekin omansa. Oli vesijohto, katuvalot ja postikin tipahti suoraan luukusta sisään.
– Meillä oli myös putka, monitoimitalo ja hienot yhteiskäytössä olevat saunat sekä ajanmukainen pesutupa mankeleineen. Olimme kaikin puolin aikaamme edellä.
Maijan mukaan ihmisten hyvinvoinnin takana oli kaivoksen johtaja Gunnar Laatio.
– Hän ajatteli tekemisissään aina kyläläisten etua ja suosi sitä, että kaikille riittää leipää, lämpöä ja paljon mukavaa tekemistä.
Kaivostoiminnan alkuvuosina myös kylän poikamiehet toivat oman vauhtilisänsä Lampinsaaren katukuvaan.
– Olihan se välillä melkoista hulinaa. Työmaaromantiikka kukki vähän joka puolella. Vaikka minä jäin siinä jaossa hieman vähemmälle, niin kaivoskylää rakennettiin kuitenkin onnellisten tunteiden kiihkeässä ja elämänmakuisessa ilmapiirissä, poikamiehenä elävä ex-mainari paljastaa.
Lampinsaaren kaivosyhteisö eli voimallista elämää lähes 40 vuoden ajan. Kylässä oli parhaimmillaan neljä kauppaa, kolme pankkia, soittoruokala, kampaamoita ja jopa oma kaapelitelevisio.
Meno kuin villissä lännessä
Vuonna 1992 kaikki kuitenkin romahti. Malmin loppuessa päättyi myös kaivoskylän elinkaari. Työikäiset muuttivat pois ja perässä lähtivät myös palvelut. Jäljelle jäi vain joukko eläkeläisiä, muutama rohkea ja valtava tyhjyyden tunne.
Kyläaktiivi Maija Isokääntä luonnehtii ajan jaksoa maailmanlopuksi.
– Tuntui kuin pimeys olisi laskeutunut kylään. Kaikkialla oli tyhjää ja autioita. Paikat alkoivat repsottaa ja talot lahota. Näky oli todella lohduton, Maija kuvailee.
Kylän autioituminen toi mukanaan myös ikäviä lieveilmiöitä. Halvat ja tyhjilleen jääneet asunnot houkuttelivat myös keinottelijoita.
– Tämä johti luonnollisesti siihen, että Lampinsaaresta muodostui syrjäytyneiden ja heikompiosaisten yhdyskunta. Ja meno oli pahimmillaan kuin villissä lännessä.
Elämää veitsen terällä kesti Maijan mukaan viisi pitkää vuotta.
– Olimme ongelmien kanssa yksin, joten ratsuväkeä oli enää turha odotella. Niinpä maalasimme huulet, käärimme hihat ja ryhdyimme taistelemaan epätoivoa vastaan.
Pelastusrengas tuli EU:n ja Maaseudun kehitysrahaston kautta. Kylätaistelun aikoihin Maija toimi Lampinsaaren kyläpäällikkönä. Korjausliike kylän pelastamiseksi ei ollut helppo.
– Teimme viiden vuoden ajan valtavasti talkootöitä. Maalasimme, puunasimme ja korjasimme paikkoja. Itkimme, nauroimme ja huokailimme, mutta kaikki tehtiin kuitenkin yhdessä. Pikkuhiljaa työ tuotti hedelmää. Ihmiset muuttuivat eläviksi ja arki täyttyi uudesta elämänrytmistä. Puhalsimme kylään uuden hehkun. Oivalsimme, ettei meidän tarvitse pitää kiinni entisestä. Meille riittää, että historia kulkee mukana.
Lampinsaaren Kyläyhdistyksen ponnisteluiden tuloksena Lampinsaari valittiin vuonna 2002 Vuoden kyläksi.
Uudisasukkaita ja kesäturisteja
Tällä hetkellä 350 asukkaan Lampinsaaressa arki rullaa sopuisasti. Vuosien saatossa kylään on saatu uusia asukkaita, osa paluumuuttajia ja osa tullista tulleita uudisasukkaita.
Historiallisesti arvokkaassa mainarikylässä ei ole kauppaa, mutta vetovoiman salaisuus löytyy luonnosta ja sen rauhallisuudesta. Myös edulliset asunnot houkuttelevat uutta väkeä.
Halvan talon houkuttelemina tulivat Lampinsaareen myös oululainen Anita Åberg ja Teuvalta kotoisin oleva Arvi Hirvelä. Pariskunta osti reilut kaksi vuotta sitten lähes 200 neliön suuruisen omakotitalon 20 000 eurolla.
– Nyt voidaan puhua järkevästä hintapolitiikasta. Eihän tällä hinnalla saa muualta edes yksiötä. Ja kun kaupan päälle tulee vielä iso piha, kaunis kylä ja mukavat ihmiset, niin olemme investoineet palan paratiisia, pariskunta luonnehtii kiitollisena.
Lampinsaaren kylän tyytyväisiin uudisasukkaisiin lukeutuvat myös kotkalaiset Galina ja Ilkka Mänttäri.
– Etsimme läpi Suomen kesäpaikkaa, jossa venäläissyntyinen vaimoni saisi harjoittaa puutarha- ja pihatöitä. Paras löytyi täältä. Tontit ovat isoja ja talot edullisia. Myös maaperä soveltuu erinomaisesti ryytimaan viljelyyn, kukista puhumattakaan, Ilkka taustoittaa.
Pietarissa varttunut Galina antaa Lampinsaarelle täydet pisteet.
– Alun pitäen tästä piti tulla vain kesäpaikka, mutta myös talvet on Lampinsaaressa ihania. Kiviviidakossa varttuneena rakastan Suomen talvea, puhdasta lunta ja jopa raikasta paukkupakkasta, 17 vuotta Suomessa asunut Galina innostuu kertomaan.
Kaivoshovi – kylän kummajainen
Kauniin kaivoskylän raittia varjostaa kuitenkin entinen monitoimitalo. Kaivoshovina tunnettu viihdekeskus otettiin käyttöön vuonna 1964. Talo palveli kyläläisiä monin eri tavoin. Siellä pidettiin tansseja ja juhlia, näytettiin elokuvia, keilattiin, ammuttiin pistoolilla ja painittiin.
Surullisen kuuluisa Kaivoshovi oli aikoinaan kylän sielu, sydän ja tärkein monumentti. Vuonna 1988 rakennus joutui kuitenkin sijoittajien käsiin, jonka seurauksena ovet lukittiin, ikkunat laudoitettiin ja talo jätettiin tyhjilleen.
Kyläaktiivi Maija Isokäännän mukaan paikalleen homehtuneesta talosta on tullut Lampinsaarelle suoranainen riesa.
– Olimme välillä halukkaita jopa kunnostamaan sen, mutta ylläpito olisi tullut liian kalliiksi. Nykyään Kaivoshovia ei ole enää kirjoissa eikä kansissa. Sen kohtalo on lopullisesti sinetöity, sillä paikalleen homehtunutta kiinteistöä ei voida enää pelastaa. Ainoa vaihtoehto on purkaminen, mutta se vaatii ison kasan euroja ja ainakaan kyläyhdistyksellä ei ole siihen varaa, Maija harmittelee.
- Lähteenä käytetty Taimi Laitala: Sinkistä se alkoi, Lampinsaaren kyläkirja
Kommentoi Facebookissa