KOLUMNI Keväisten eduskuntavaalien kärkiteema oli Suomen kansantalouden velkaantuneisuus ja siitä asti velkakeskustelu on jatkunut pelottelulla velkahelvettiin joutumisella. Uhkakuvien maalailu on uponnut otollisen maaperään. Pääministeri Petteri Orpon puheet velkataakan siirtämistä lapsillemme ja julkisten menojen pakkoleikkauksista on otettu todesta.
Ei auta, vaikka johtavat taloustieteilijät meillä ja maailmalla yrittävät vakuuttaa toista. Valtion velkaa ei tarvitse maksaa pois, sanoo Valtiokonttorin rahoituspäällikkö Mika Tasa, samaa on kertonut Kevan nykyinen toimitusjohtaja Jaakko Kiander. Talousasiantuntijat Sixten Korkman ja työelämäprofessori Vesa Vihriälä vakuuttavat yhdestä suusta, ettei Suomi ole Italian tai Kreikan tiellä ylivelkaantumiseen. Taloustieteen nobelisti Paul Krugman on todennut, että ”kukaan ei ymmärrä velkaa ja ne, jotka siitä puhuvat eniten, ymmärtävät vähiten”.
Oliko vaalipuheissa kysymys kuitenkin vain lupauksista leikata valtion velkaa? Viime kevään vaalikeskusteluissa mediassa ja somessa verrattiin Suomen velkaantuneisuutta Ruotsin vastaaviin lukuihin. Velkapopulismissa sekoitetaan tahallisesti kansatalouden velkaantuneisuutta kuvaavat muuttujat eri maiden velkataakkoja vertailtaessa, puhutaan valtiovelasta ja julkisyhteisöjen velasta sekaisin. Kun Suomen ja Ruotsin kokonaisvelkaisuutta – julkinen ja yksityinen velka yhteensä – suhteessa BKT:hen, on naapurimaan velkasuhde suurempi kuin Suomen. Ruotsalaisilla on yksityistä velkaa enemmän kuin meillä, mutta Suomella julkista velkaa puolestaan enemmän.
Mitä sitten on julkisyhteisöjen velka? Se ei suinkaan ole sama asia kuin valtion tai kotitalouksien velka. Itsenäisillä valtioilla, toisin kuin kotitalouksilla, on oikeus painaa rahaa ja kerätä veroja.
EU:n perussopimuksessa mainittu julkisyhteisöjen velassa valtionvelan päälle lasketaan muun muassa eläkerahastot ja paikallishallinto kuten kunnat. Viime vuoden lopussa julkisyhteisöjen bruttovelka suhteessa BKT:hen oli 71,7 prosenttia ja vastaavasti valtion velka vain 51,6 prosenttia. Kun veloista vähennetään julkisyhteisöjen varallisuus, velka kääntyy miinusmerkkiseksi eli varoja on enemmän kuin velkoja.
Velkaantuneisuuden kasvuun vaikuttaa tietysti korkotaso. Tällä hetkellä saamme uutta velkaa kohtuuhinnalla, koska maamme luottoluokitus on hyvää tasoa, AA+. Vanhoja velkoja kuittaillaan pois niiden erääntyessä. Näin tapahtuu niin kauan kuin valtiot ovat olemassa ja siksi, ettei valtioiden velkaa tarvitse maksaa koskaan kokonaan pois. Joskus yksittäiset valtiot voivat poikkeuksellisesti hävitä kartalta.
Orpon hallitus näyttää keksineen velkaantumisen ratkaisuksi ikiliikkujan, keksinnön ovat hyväksyneet viime keväänä velkapelkoiset kansalaiset äänestyskopeissa. Kevennetään tuloverotusta, lisätään työtulo- ja metsävähennyksiä, pidennetään perintöveron maksuaikaa, pienennetään ajoneuvo- ja bensaverotusta. Miten vähenevillä verotuloilla vältytään lisävelanotolta ja vahvistetaan julkista taloutta hallitusohjelman lupausten mukaisesti?
Lopullinen totuus paljastui, kun valtiovarainministeri Riikka Purra esitteli tiedotustilaisuudessa ensi vuoden valtion talousarvioesitystä ja kertoi valtion ottavan uutta velkaa 10 miljardia euroa. Vaalilupaukset oli autuaasti unohdettu ja Orpon hallitus jatkoi edellisten hallitusten viitoittamalla polulla. Olivatko talousasiantuntijoiden vakuuttelut siitä, ettei taloustaantumassa ole järkevää kiristää valtiontaloutta menneet perille? Vastausta emme tiedä.
Seppo Konttinen
Valtiotieteiden maisteri Seppo Konttinen oli Yleisradion taloustoimittaja vuosina 1974–2010. Hän on tunnettu kriittisistä artikkeleistaan ja syvällisestä perehtymisestä taustatietoihin.
Seppo Konttinen on kirjoittanut teokset Salainen pankkituki, Kansallisomaisuuden ryöstö, Suomalainen ruokalasku, Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta, Lakien synty sekä Kallis ruokakassi.
Kommentoi Facebookissa