KOLUMNI Elokuun alulla pääteltiin, että Naantalin asuntomessuilla on ehkä jo pahin ryysis ohi ja lähdettiin ihan ensimmäistä kertaa asuntomessuilemaan. Valitsin kulkupelikseni pikkujalat, sillä tiesin askelia kertyvän. Mika selvitti etukäteen kohteiden esteettömyysasiat, jotka olikin kattavasti asuntomessujen nettisivuilla selvitetty – siitä huolimatta lähdin tapani mukaan liikkeelle asenteella ”katsotaan mitä vastaan tulee ja pähkitään sitten, miten siitä selvitään”.
Alueena Naantalin Luonnonmaa on aivan mahtava: kalliota ja metsää, puiden välistä väikkyy paikka paikoin meri. Hangossa pitkään asuneena tulee vallan kotoinen olo.
Uutuuttaan kiiltäviä kohteita kierrellessämme panin merkille, että luiskia oli rakennettu useampaankin kohteeseen. Osa näytti siltä, että ne on mahdollista messujen päätyttyä purkaa, vaikka ne olikin naamioitu osaksi terassia. Luiskia oli niin monessa kohteessa, että jäin pohtimaan, oliko asuntoihin todella muuttamassa liikuntarajoitteisia ihmisiä vai oliko viimeinkin otettu käyttöön nk. ”kaikille sopiva suunnittelu”. Tiedättehän: portaita voivat käyttää vain kävelevät, mutta ramppeja kaikki. Lisäksi rampit helpottavat kovasti myös esimerkiksi lastenrattaiden kanssa liikkuvaa.
Trendinä näytti olevan tilavat eteiset suurine säilytystiloineen, mikä minua erityisesti ilahdutti; suurimmassa osassa asunnoista, joita kodikseni olen kutsunut, on eteinen typistynyt tuulikaapin jatkeeksi muodostuneeseen kapeahkoon putkiloon. Vaikka meitä onkin vain neljä, on kenkäkaaos ollut hirvittävä, puhumattakaan nykytilanteesta, jossa popoviidakon läpi on päästävä vielä pyörätuolillakin.
Tiedättehän: portaita voivat käyttää vain kävelevät, mutta ramppeja kaikki.
Riittävän suuri eteinen ilahduttaakin varmasti lapsiperheiden ja kenkäfriikkien lisäksi pyörätuolilla tai sähköpyörätuolilla liikkuvia; renkaat saa huomattavasti näppärämmin puhdistettua sisään tullessa, kun putsaajalla on riittävästi tilaa pyöriä tuolin ympärillä. Kotikin pysyy mukavammin puhtaana, kun ei kuraisilla renkailla tarvitse ajaa pidemmälle asuintiloihin.
Näyttävät terassit näyttivät myös olevan jutun juoni. Porealtaita, tulisijoja, istumaan kutsuvia sohvaryhmiä… aah, mieli olisi tehnyt jäädä pidemmäksi aikaa auringosta nauttimaan.
Monessa kodissa viehätti avoimuus; keittiö ja olohuone oli yhtä suurta tilaa, mikä sattuneesta syystä minua erityisesti kiehtoo. Ei tarvitsisi kiemurrella huonekalujen, käytävien ja oviaukkojen shikaaneissa pyörätuolillakaan. Mutta avoimuuskin voidaan viedä pykälää liian pitkälle: saunasta koko pesutilaan suuntautuva kirkas lasiseinä oli minulle kammotus. Teistä en tiedä, mutta minua inhottaisi olla suihkussa persettään pesemässä, kun joku muu istuu saunan puolella katsomassa. Tuttujen kanssahan sitä enimmäkseen saunotaan, mutta silti. Joku roti.
Pihat oli jätetty ainakin toistaiseksi ihanan luonnontilaisiksi. Ruohonleikkurin pärinää ja säännöllistä pihanhuoltoa karttavana ihastuin helppohoitoiseen metsänpohjakunttaan, jota oli jatkettu myös kunnan työntekijöiden kontolle jääville tienpientareille. Ei siis säännöllistä ruohonleikkuuta kunnan puoleltakaan! Kunttaa ryhdyin myös kotipihaan heti haaveilemaan. Meillä nyt ei paljon nurmikenttää pihassa olekaan ja sekin vähä mitä on, näyttää enemmän kituvan kuin kukoistavan.
Ihan joka kohdetta emme käyneet kiertämässä, kaksitasoisiin ei kannattanut lähteä jonottamaan. Vaikka pikkujaloilla portaat pääsenkin molempiin suuntiin, suoritan kiipeilyni mieluummin yksityisesti tai hyvin pienen yleisön läsnä ollessa kuin kymmenien messuvieraiden edessä. Alkuperäinen veikkauksemme vähästä messukävijämäärästä meni meinaan lepikkoon. Ja syvälle. Moneen paikkaan oli jonot, eikä tasaisesti messukotia pitkin vyöryvän ihmismassan paineen takia viitsinyt jäädä jotain tiettyä yksityiskohtaa nuohoamaan vaikka mieli olisi tehnytkin.
Mieheni, joka rakastaa saunomista, ei – ihme kyllä – halunnut lähteä rantasaunoja katsastamaan. Sen sijaan messualueen alussa olevat kaksi pihasaunaa syynäsimme kyllä tarkkaan. Mikan silmissä alkoi jo tonttikartta vilistä, kun hän mietti, kuinka saisi tynnyrisaunan pihaan soviteltua. Nauratti pitkään se saunojen esittelijä, joka kivenkovaan väitti, ettei pysty laskemaan tynnyrisaunan maapinta-alaa, ”koska sauna on pyöreä”. Yritettiin vakuuttaa hänelle, että pötkölleen kaadetun tynnyrin viemän alueen pystyy kyllä laskemaan ihan ”kanta kertaa korkeus” -menetelmällä, mutta ei: ukko intti ettei osaa laskea kun se on pyöreä. Vilkaisimme rakennuspiirustusta saunan seinässä ja laskimme nopsaan alaksi hiukan vajaa 9 neliömetriä. Mutta ei se ukko uskonut sitäkään. Lähdettiin siitä matkaa jatkamaan mutten malttanut olla mainitsematta ukolle epäileväni hänen maistaneen edellisiltana turhan monta messuviskiä. Ei tuo väitettä kieltämäänkään käynyt.
Lopputuloksena messukäynnistä oli 8000 askelta (verrokiksi: normaalina ”hyvänä päivänä” saan mittariin 5000 askelta), rakko reidessä ja pää täynnä ideoita. Mika parka taas joutuu hommiin, kun niitä lähdetään toteuttamaan…
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo yli 900!
Lue myös: Vaivoja joka lähtöön – en siltikään vaihtaisi rannettani kahteen polveen
Kommentoi Facebookissa