HISTORIA Porvoolainen tuottelias tietokirjailija Atso Haapanen on kirjoittanut aiemmin lukuisia tietokirjoja muun muassa Suomen sotahistoriasta. Teoksessa Ennen Auschwitzia – Suomen juutalaisten tarina (Into) hän käy läpi valitun ja sorretun kansan vaiheita maailmalla sekä erityisesti Suomessa.
Kirjan selvitykset perustuvat sekä kirjoihin että lehtiartikkeleihin, jotka peilaavat aikalaiskuvaa aikoinaan vallalla olleista asenteista. Tapahtuneiden läpikäymisessä olisi helppo syyllistyä anakronismiin, asioiden sijoittamiseen väärään aikakauteen, kun pitäisi asettua aikoinaan eläneiden ihmisten asemaan. Anakronismiin ei Haapanen kuitenkaan sorru.
Jo Raamatusta löytyy viitteitä juutalaisten vainoista. Ennen ajanlaskun alkua juutalaiset olivat pieni, mutta jopa Rooman keisarin pelkäämä ihmisryhmä. Ristiretkeläiset tappoivat niin juutalaisia kuin muslimeitakin. Tuhatluvulta alkaen juutalaiset määrättiin Saksassa asumaan omalla, muurien suojaamalla alueellaan sekä kantamaan vaatteissaan keltaista daavidintähteä.
Ghetot eivät olleet kansallissosialistien keksintöä, sillä nimitystä käytettiin jo vuonna 1516 juutalaisten asuinalueesta Venetsiassa. Uskonpuhdistaja Martti Luther kehotti noihin aikoihin kohtelemaan juutalaisia lempeästi, mutta kovensi asennettaan myöhemmin. Hänen vuonna 1543 julkaistu kirjansa Juutalaisista ja heidän valheistaan ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1939.
Ensimmäinen juutalaisista kertova lehtiartikkeli Suomessa julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa 23.5.1829. Aluksi kirjoittelu oli pilkallista, mutta myöhemmin alettiin käsitellä myös juutalaisten kokemaa sortoa sekä Lähi-Idän konflikteja.
Erilaiset tutkijat pyrkivät myös todistamaan juutalaisten olevan sukua niin Pohjois-Amerikan intiaaneille, japanilaisille, baskeille – kuin saamelaisillekin. Kummatkin kansat kun olivat tummahiuksisia, eivätkä useinkaan kovin pitkiä. Suomessa myös pohdittiin, olivatko romanit ja juutalaiset samaa kansaa.
Maamme ollessa osa Venäjää astui vuonna 1858 voimaan asetus, jonka mukaan Venäjän armeijassa täysin palvelleet sotilaat saivat jäädä maahan, ja näin pienilukuinen juutalaisasutus sai lisää jäseniä. Toki he saivat asua vain Helsingissä, Turussa ja Viipurissa, eivätkä kulkea kolmea kilometriä kauemmas kaupungeista. Kun jokainen Suomen ja Venäjän hyvämaineinen alamainen sai luvan kaivaa kultaa Lapissa, rahanahneina pidetyille juutalaisille lupaa ei myönnetty.
Vasta Suomen itsenäistymisen aikaan joulukuussa 1917 eduskunta hyväksyi lakiehdotuksen juutalaisten kansalaisoikeuksista, äänin 163–6. Juutalaisten roolista kansalaissodassa esitettiin kuitenkin vielä erilaisia epäilyjä puolin ja toisin.
Juutalaispakolaisten tilanne Suomessa eskaloitui kesällä 1938, kun Itävallasta alkoi saapua pakolaisryhmiä. Tulijoita pidettiin lähinnä taloudellisena taakkana, heitä yritettiin estää nousemasta maihin sekä lähettää eteenpäin muiden valtioiden huollettavaksi, mutta muun muassa Ruotsi oli vastahankainen. Tiedetään kuitenkin, että esimerkiksi Petsamon kautta Keski-Euroopan juutalaispakolaisia pääsi sotavuosina matkaamaan Yhdysvaltoihin.
Nykypäivän tutkijat ovat pyrkineet todistamaan suomalaisten syyllisyyttä juutalaisvainoihin erityisesti ajankohdassa, kun Neuvostoliiton hyökkäyksen jälkeen talvisodassa menetettyjä alueita lähdettiin jatkosodassa hakemaan korkojen kera takaisin Saksan liittolaisena.
Maassamme asui tuolloin noin 2000 juutalaista, Suomen armeijassa palveli talvi- sekä jatkosodassa sotilaina ja lottina noin 300 juutalaista Suomen kansalaista, poikkeuksellisesti jopa saksalaisten rinnalla. Suomen pakolaispolitiikka oli sotavuosina kuitenkin ristiriitojen sävyttämää. Haapanen siteeraa useita viranomaisraportteja, joissa työpalvelukseen lähetettyjä pakolaisia arvotettiin lähinnä käyttäytymisen ja ahkeruuden mukaan.
Atso Haapanen käy läpi myös tunnetun tapauksen kahdeksan juutalaispakolaisen luovuttamisesta natsi-Saksalle. Sekavien vaiheiden perusteella suomalaisten syyt luovutukselle näyttäisivät olleen monen asian summa, eivätkä niinkään rotuoppiin pohjautuvat asiat. Vaihteleviin henkilölistoihin pohjautuen pyrittiin enemmänkin hankalaksi koettujen ihmisten poistamiseen maasta.
Eräs suurimmaksi rettelöitsijäksi katsottu oli Walter Cohen -niminen henkilö, joka erityisesti ärsytti Valtiollisen poliisin päällikköä Arno Anthonia. Cohen onnistui välttelemään fyysistä työpalvelua ja hankkimaan itselleen erivapauksia. Kun hänet lopulta otettiin kiinni juhlaseurueesta Hotelli Kämpistä, presidentti Risto Rytin humalainen veli Martti Ryti marssi mukana ja uhkasi ottavansa veljeensä yhteyttä.
Walter Cohen onnistuikin välttämään luovuttamisensa saksalaisille. Valtiollisen poliisin silmätikkuna ollut mies matkasi 22.8.1943 perheensä kanssa turvaan, Torniosta Ruotsiin.
Hallituksessa erityisesti sosialidemokraattiset ministerit Väinö Tanner ja K.A. Fagerholm vastustivat jyrkästi yhdenkään juutalaisen luovuttamista. Kun Anthoni lopulta sisäasiainministeri Toivo Horellin myötävaikutuksella onnistui asioita salaamalla luovuttamaan kahdeksan pakolaista natsi-Saksalle, oli poliittinen konflikti valmis.
Mukana kahdeksan luovutetun ryhmässä oli kaksi kauppamatkustajaa, lääketieteen ylioppilas, teknikko, puutavaraliikemies, erään karkotetun vaimo sekä kaksi alaikäistä lasta. Miehiä syytettiin Valpon papereissa erilaisista rikoksista ja yhtä vakoilusta.
Luovutetuista ainoastaan hammaslääkärinä Auschwitzissa työskennellyt Georg Kollman selvisi lopulta hengissä. Natsi-Saksan suorittamassa järjestelmällisessä kansanmurhassa, holokaustissa, kuoli noin kuusi miljoonaa juutalaista.
Ennen Auschwitzia käsittelee myös muun muassa viime vuosina kiistaa herättäneitä selvityksiä suomalaisten SS-miesten vaiheista. Atso Haapanen pitäytyy todisteissa eikä pyri tulkitsemaan niitä muuksi, kuin mihin aihetta on. Teos sopii sen johdosta aiheen yleisteokseksi, oli lukijan henkilökohtainen mielipide mikä tahansa.
Kommentoi Facebookissa